Utu paikalla: Taiteilijan omakuva

“Tekijä on kuollut” kuuluu tunnettu fraasi taidefilosofian kärttyiseltä, pikkuvanhojen neohippien koulukunnan vakavikolta Roland Barthesilta. Hän oli tietenkin väärässä. Barthes, kuten kukaan hänen aikalaisajattelijoistaan, ei ymmärtänyt sitä, että silloin kun maailma muuttuu kaoottisesta kohti näennäisesti hallittavaa, se samalla muuttuu todellisesta fiktiiviseksi. Näin ollen ihmisraukoille ei jää muuta naulaa ripustaa (epä)toivonsa kuin vakaa, sietämättömän kestäväksi kerrottu ja saumoiltaan vedenpitävä minäkapine. Taitelija kuolee, jolloin taiteilijasta tulee välttämättä itse oma tekijänsä. Eläköön tekijä!
Jokaisella taiteenalalla tekijäksi näytelty minäkapine haalii ympäriltään valmismateriaalia, yhdistelee sitä eri tavoin ja pakottaa taidejärjestelmän kautta yleisön uskomaan, että on syntynyt jotain uutta. Minä en kirjailijana omista sanoja joita käytän teoksissani, muusikko ei omista ääniä tai niiden yhdistelmiä, kuvataiteilija värejä jne. Kaikki korkeakulttuurin tuotteet ovat kollaaseja, oltiin siitä tietoisia tai ei. Tämä luonnollisesti romuttaa kollaasitekniikan idean, mutta se on sivuseikka. Itsensä luonut tekijä pyörittää samaa tahkoa, vaikka ainakin älykkäimmät tietävät valehtelevansa – ja nostavat samalla apurahaa kuin olisivat todella olemassa. Näin ollen taiteilija-apuraha on lopetettava ja korvattava “minäkapineen itsegeneraation tekijäksi merkitsemisen lunnailla.” Se pitää maailman kasassa.

Maailma on meille käsittämätön paikka. Joko se on muuttunut sellaiseksi tai sitten olemme alkaneet havaita sen sellaisena. Yhtä kaikki, se on virtuaalinen, hyperreaalinen sarjallinen tila, jota syleilemme epätoivoisena kuin rakastettua, jonka tiedämme lähtevän lopullisesti (mutta vielä, vielä hän on siinä). Tämä epätoivo saa hyperrealistit halveksimaan Marcel Duchampin museoon näytteille asettamaa readymade-taideteosta, sitä kuuluisaa pisuaaria, ja realistit ihailemaan. Hyperreaalisen (sen jota tottumuksesta kutsutaan sinnikkäästi “todelliseksi”) piiristä poistettu esine tuodaan keinotekoiseen tilaan ja kas – se on viimein olemassa.
Tämä ei tietenkään ollut Duchampin tarkoitus. Hän pyrki pelkästään kyseenalaistamaan taidemaailman lakeja. Esinemaailmamme alkaa kuitenkin muistuttaa yhä enemmän simulaatiota. Samoin jokainen uusi taideteos, kirja, maalaus, veistos tai tanssiesitys on tuomittu osaksi sitä. Taide ei enää voi läpivalaista tai purkaa ympäröivän maailman sommitelmia, vaan se kasaa kuonaa kuonan päälle, syntyy uusi Baabelin torni, joka on sitä vanhaakin petollisempi: nyt jokainen ihminen puhuu sujuvasti samaa kieltä, mutta kukaan ei ymmärrä toista, koska kieli on tyhjää. Teeskentely kunniaan, valot pois päältä.

Todellinen ympäristömme on meille olemassa ensimmäistä kertaa sillä hetkellä, kun se riistetään ulos kehyksistään. Sen ei pitäisi olla näin, mutta se on näin – me löydämme itsemme ainoastaan suhteessa pala palalta koottuun ympäristöömme. Tämän vuoksi herra Duchamp (vasten tarkoitustaan) onnistuu herättämään, edes hetkeksi. “Suihkulähde” on maailman surkeimpia taideteoksia, mutta “laatutaide” on kokenut konkurssin, imeytynyt mukaan hyperreaalisen piiriin, jossa sitä käytetään osana alituista harhautuksen järjestelmää.
Turtumus, pahvista leikattu aurinko ja itseilmaisun tarve ovat muuttaneet todellisuuden hypertodellisuudeksi, jota seuraamme kuin näytöstä ikään. Näytös kuitenkin peittää näkyvistä sen, että jotain muutakin on kuin silkka tyhjyys sen takana… jotain ainakin on ollut, periferioissa, maantieteellisillä ja henkisillä joutomailla, missä todellinen on edelleen totta, ei tosite. Sillä meille maailma on vain kuitti ostoksista ja niihin käytetty määrä valuuttaa, ei enää itse esine.

VILLE JUHANI SUTINEN

Julkaistu alunperin Turun ylioppilaslehden numerossa 7/2008 (11.4.2008)

Jätä kommentti

Nimesi

Sähköpostisi (ei julkaista)

Verkkosivusi